Valo ja minä, kaksi elämän narria kapakan nurkassa. Kahvia jatkoillamme. Jääräpäitä molemmat. Piruako sille voi, että molemmat ovat niin samanlaisia? Jos uskoisin sielunsisaruksiin, olisimme Valon kanssa universaaleja kaksosia.
 Molempien sydän on kylmä ja suljettu, iho parkkiintunut elämän lyönneistä ja pää kaipaa silitystä (tai kunnon turpaanvetoa). Olemme sulkeneet mahdollisuuden "siihen oikeaan onneen" pois elämästämme ja se on meille se mitä jatkuvasti etsimme. Annamme kaiken liikenevän aikamme tämän mahdottoman yhtälön pohtimiselle. Ja teemme itsemme onnettomiksi.

 Silti...emmekö ansaitse onnellisuutta?

 Olen onnellinen Valosta. Voin ainakin jollekin avoimesti kertoa. Ja on joku, joka varauksettomasti kertoo minulle. Veljeni Valo, peilikuva.
 Tulevaisuutemme: kaksi vanhusta istuu kapakan nurkassa ja viattomana kommentoi maailmaa. Minä estän häntä katkeroitumasta ja hän tekee saman minulle. Ja kun on aikamme hypätä junan alle, teemme sen yhdessä.